Uhri vai syyllinen?

Olen tässä viime päivät miettinyt syyllisyyttä. Ja sen tunnetta. Kuinka aito tunne se on? Mikä sen aiheuttaa? Ja muistathan lukijani, mä puhun taas OMISTA tuntemuksistani masennuksen aalloissa. Mulla oli monesti tunne, etten tee tarpeeksi. Ja toisaalta tiesin tekeväni paljon, mutta koko ajan oli syyllisyyden tunne riittämättömyydestä. En ollut tarpeeksi hyvä työssäni, olisi pitänyt saada enemmän aikaan. Tai komiikkalavoilla, olisi pitänyt olla hauskempi. Ja kaikkein eniten kotona. Oli pitänyt olla parempi isä ja parempi aviomies. Siinä varsinkin koin suurta riittämättömyyden tunnetta.

Perheellisille masentuneille juuri perhe saattaa olla suurin haaste. Me haluamme olla perheemme kanssa, mutta samaan aikaan emme jaksa. Me haluaisimme leikkiä ja touhuta lasten kanssa, mutta kun ei vaan pysty. Me hauaisimme antaa huomiota puolisolle, muttemme kykene. Me haluaisimme rakastella, mutta kun aina ei kiinnosta. Ja sitten tulee syyllisyys. Kaikesta.

Muistan kun olin masennuksen alhoissa, ja mulla oli tulossa työviikonloppu muualla. Vaimoni oli aika väsynyt, koska perheen nuorin oli aika pieni vauva. Juuri ennen viikonloppua kun mun olis pitänyt mennä, tuli yksi lapsista kipeäksi. Niinpä päätin jäädä kotiin huolehtimaan perheestä. Se oli helpompaa. Oikea ratkaisu varmasti, mutta mulla ajatus meni niin, että en halunnut kokea syyllisyyttä perheestä ja siitä miten vaimoni jaksaa, joten valitsin että koen mieluummin syyllisyyttä siitä, etten ollut työpaikan koulutuksessa viikonloppuna. Tyyliin: ”Okei, mä uhraan työpaikan rentouttavan viikonlopun, että voin olla kanssanne”. Masentuneelle monikin asia on valintoja sen mukaan missä syyllisyys on pienin.

Tässä taas monellekaan ei ole mitään apua että kumppani ja läheiset sanovat ettei tarvitse kokea syyllisyyttä. Sitten tulee tunne että ”Olenko minä siis turhaan vaan uhriutunut koko ajan?” Ja syyllisyys siitä ja kyseenalaistaminen koko sairaudelle. ”Jos minä olen kuvitellut tämän, niin kuvittelenko minä siis sairautenikin? Olenko mä edes oikeasti kipeä, ja mä vaan luulen kaiken?” Ja sit mennään taas syvemmälle. MULLE paraneminen lähti siitä että sanoin itselleni ääneen olevani kipeä ja sairas, oikeasti tunnustin sen, ja totesin että tästä ei tulla nousemaan viikossa tai kahdessa, vaan tämä tulee nyt vaatimaan aikaa.

Puhukaa asioista niiden oikeilla nimillä, ilman kaunistelua. Lastatkaa koko paska pöydälle (tää ei ole helppoa), ettei jää tulkinnanvaraa. Masentunut tekee tulkintoja siitä huolimatta, koska AINA löytyy jotain josta kokea syyllisyyttä. :D

 

Halailkaa toisianne

-Sampsa-

 

2 comments

  1. sampsa sanoo:

    Kiitos Eila. Mä muistelen tasaisesti teitä. Se oli yksi vaikeimmista tehtävistä mitä olen papin työssäni kohdannut. Ja koen välillä etten tehnyt tarpeeksi. Juuri viime viikolla muuten mietin että mitä mahtaa kuulua sille pienelle miehelle?
    Masennus pääsee usein lyömään vähän takavasemmalta. Mutta olen iloinen että olet löytänyt itsesi ulos sieltä.

  2. Eila H sanoo:

    Ajattelen Sampsa sinua aina kiitollisuudella. Kohtasimme marraskuussa 2012, kun meidän perheen elämä oli rämähtänyt sirpaleiksi. Olimme shokissa emmekä osanneet tehdä mitään saati ymmärtäneet tapahtunutta. Tyttäreni oli tapettu 23-vuotiaana. Hänen pieni poikansa jäi kokonaan orvoksi, kun isäkin oli kuollut jo aiemmin. Papille tällainen tapahtuma on varmaan iso ammatillinen haaste. Raskas asia pitäisi pystyä hoitamaan ammattiin kuuluvana vaikeana tehtävänä, joka ei vaikuta omaan elämään. Olen onnellinen, että juuri sinä osuit silloin hoitamaan tuon raskaan velvollisuuden. Siunasit tyttäreni taivasmatkalle ja osasit lohduttaa meitä surevia.
    Tyttären väkivaltainen kuolema oli kauheimmista kauhein asia. Ei siitä meinannut selvitä millään ja lopulta minäkin masennuin. Alussa surin valtavasti sisarusten ja lapsen surua. Menin ensin töihin ihan normaalisti. En käsittänyt tapahtunutta ja halusin vain perua kaiken. Mutta kuolemahan on asia, jota ei voi perua. Menin joskus metsään ja huusin siellä tuskaani. Joskus ostin pullon viiniä ja pidin itkuillan, aamuyöhön asti. Aamulla sitten töihin turvonnein silmin. Näin työtovereiden katseista sääliä.
    Vuoden kuluttua huomasin, että en osaa enää nukkua. Elämä meni ylikierroksilla vuorokauden ympäri. Illalla nukahdin, mutta heräsin kymmenen minuutin päästä, kun sydän löi nopeasti ja hengitys kiihtyi. Päivät olivat yhtä loputonta sumua. Oli iso helpotus antaa lopulta periksi ja sanoa, että en jaksa enää. Jäin sairaslomalle ja työttömäksi, kun määräaikainen työsuhde loppui. Ikäni perusteella sain onneksi ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa, kunnes viime syksynä täytin 63 ja sain jäädä eläkkeelle. Tottahan jaksoin hoitaa lastenlapsia, harrastaa puutarhaa ja lenkkeillä paljon koiran kanssa.
    Tunsin itseni jo voimistuneeksi ja aloitin uuden työuran. Minulla on kaksi henkilökohtaista avustettavaa. Toinen on kehitysvammainen mies, jonka kanssa käyn pelaamassa Unoa, lukemassa ääneen ja askartelemassa. Saan joka kerta tosi hyvän mielen. Toinen on monisairas keski-ikäinen rouva, jonka luona teen normaaleja arkitöitä, joita hän ei pysty itse tekemään. Oma elämä on nyt ihan mallillaan.
    Siunausta elämääsi Sampsa, mitä se sitten tuokaan tullessaan. Ja vielä kerran ISO kiitos! Terveisin Eila H.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *