Ystävyys, suru ja mitä näitä nyt on…

Suru-uutinen saavutti viime viikon lopulla. Hyvä ja rakas ystäväni menehtyi syöpätaistelun jälkeen. Asia oli toki odotettavissa ja ei siinä mitään. Mutta. Asian lopullisuus tuo siltin puseroon kaipauksen ja ikävän. Olin perjantaina vielä Iskelmän pikkujouluissa ja eräs työkaverini lauloi Kirkan Hetki lyö:

Hetki lyö, viime hetki lyö
Kukaan aikaa lahjomaan ei käydä voi milloinkaan
Hetki lyö, meille hetki lyö
En vaan päivää seuraavaa mä tiedä
Milloin kohdataan
Kellon seisahtuvan tahdon
Hiljentyvän lyöntien

Pakko oli vähän hikoiluttaa silmiä. Pasi oli mulle rakas, vaikka me välillä oltiin pahastikin kinoissa. Mutta sitä ystävyys on. Sanotaan rohkeasti mitä mieltä ollaan ja sit toinen loukkaantuu (koska totuus sattuu). Sit tapellaan, ja sovitaan. Ystävyys ei missään vaiheessa lopu.

Suru tunteena on hyvinkin samankaltainen mitä mulle oli pahimpaan aikaan paniikkikohtaukset. Se ahdistaa, tuntuu ettei saa happea. Itkettää koko ajan, ja kaikki nyppii. Ärsyttävä.

Nyt ei jaksa avata enempää. Ärsyttää koko tilanne. Pasi oli meidän lapsillekin tärkeä.  Tässä tilanteessa kuitenkin toivon eniten voimia Pasin vaimolle. Raskasta aikaa hänelle.

Halailkaa toisianne!

-Sampsa-

Nuku rauhassa ystäväni, nyt ei satu enään.

pasi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *